Istun Suomen suurimman yhteisön, evankelis-luterilaisen kirkon arvovaltaisen edustajan edessä. Olen tehnyt monta ihan mukiinmenevää näyttelijänsuoritusta elämässäni. Mutta esiintyminen ei tunnu nyt oikealta vaihtoehdolta.
Eli minua hiertää jokin pappisidentiteetissä? No juu. Olen sitä kyllä paljon prosessoinut, enkä ole halunnut ajautua alalle miettimättä perin pohjin. Mahtaako ongelmani olla sanomassa? Toki joiltakin osin, mutta olen löytänyt tavan puhua kristinuskosta itseäni tyydyttävällä tavalla. Entä liittyykö ongelmani ihmisiin? Ei suoranaisesti siihenkään. Tiedämme, että uskonnot vetävät monenlaisia hiihtäjiä puoleensa, mutta ihmisten kanssa aina pärjää.
Päädymme siihen, että eniten minua vaivaa monet kirkossa vaikuttavat toimintatavat, joiden en koe istuvan itselleni. Ja miksi näin on? No miltä ylipäätään tuntuu astua tyhjästä 60 tuntemattoman ihmisen eteen, avata Raamattu ja puhua edellisen päivän evankeliumitekstistä. Ja miksi täysin esiintymistaitoisena jähmetyn suuren alttaripöydän taakse miettimään, laitanko ehtoollismaljan oikeaan paikkaan ja nostanko käteni tässä kohdassa vai tuossa, jotta en tekisi virhettä. Tai miksi, kun kerta osaan laulaa, lopetan joka kerta kesken virren, koska se laahaa ja venyy ja oikeastaan miksi koko messun jälkeen minulla on raskas ja pienesti epätoivoinen olo, kun tiedän, että se voisi olla aivan päinvastainen?
Keskustelun jatkuessa ja poukkoillessa alan pikku hiljaa tuntemaan oloni yhä kummallisemmaksi. Jaa, että olenko sooloilija? No en mä nyt niinkään sanoisi, lähinnä yritän löytää itselleni sopivaa tapaa työskennellä. Olenko joutunut ristiriitaan työyhteisössä? En kyllä ole, olen luonteeltani hyvinkin sovitteleva ja diplomaattinen. Mutta enkö pelkää tekeväni suurta virhettä valitessani itselleni ristiriitaisuuksia sisältävän alan? Onko sellaista pappia olemassakaan, joka ei tunne ristiriitaa ja epäuskoa, joka ei tarkastele omaa alaansa ja toimintaansa myös kriittisestä näkökulmasta? Mutta minähän tulen kuormittumaan ja palamaan loppuun ja turhautumaan, kun olen niin muutoshakuinen!
Niin.
Löydän itseni tilanteesta, jossa en enää tunnista itseäni. Jossa jokainen sana johtaa seuraavaan kuoppaan, josta joudun kampeamaan ylös. Ulkoisesti tilanne on rauhallinen ja koottu. Sisäisesti koen olevani törmäyskurssilla.
Jälkeenpäin kaverini ripittävät minua. Miksi puhuin niin avoimesti, kaikkihan tietää ettei kirkon työntekijä voi keskustella avoimesti ja kriittisesti tai sinut leimataan rettelöijäksi. Kirkkoonhan etsitään lampaita hyssyttelemään ja määkimään kaikkia myötäkarvaan.
No niin.
Miksi ihmeessä kaverisi ripittivät sinua siitä? Hekö haluavat hyssyttelijöitä? Kuulin viikko sitten sunnuntaina saarnan, jonka pääsisältö oli se, että "älkää seuratko muita vaan ajatelkaa omilla aivoillanne." Haluan kirkkoon lisää pappeja, jotka osaavat ajatella ja rohkaista ajattelemaan. Tanja, sua tarvitaan.
VastaaPoistaJani
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKiitti kannustuksesta Jani! Oman kokemukseni mukaan kirkossa on paljon hyviä tyyppejä ja taitavia pappeja. En tosiaankaan ajattele olevani millään lailla taitavimmasta päästä.
VastaaPoistaOlen huomannut, että kirkossa vallitsee miljoona eri käytäntöä ja ne, jotka jotain miettivät, pääsevät loistamaan toisin kuin ne, jotka tekevät kaavan mukaan. Oman tien kulkijoista pelätään, että he ovat "vahvoja persoonia, sooloilijoita tai hankalia työntekijöitä", jos he pitävät kiinni omista näkökannoistaan. Sitten jos otat asioita suoraan kirjasta, saat aikaan todella puisevaa settiä! Eli kirkon omat työkalut eivät tue luontevaa kieltä ja toimintaa. Tuntuu, että se mikä puuttuu, on kokonaisvaltaisempi toimintatapojen rakentava, kriittinen ja myönteinen tarkastelu ja ajan tasalla oleva materiaali. Ja tässä kuulen jo miljoona vastalausetta, tarkoitan sellaista materiaalia, joka resonoi myös muun yhteiskunnan kanssa.
Itse toivoisin että enemmän pohdittaisiin, minkälaisia ilmiöitä ja perinteitä halutaan vaalia, ja olisiko jotain mitä voitaisiin tehdä toisin. Loppupeleissä ajattelen, että toimiakseen moni juttu vaatii pientä simppeliä hienosäätöä ja tyylin tarkastelua.
On selvää, että toinen tykkää klassisesta ja toinen popista. Mutta kummatkin toimivat, jos ne on tehty taidolla. Omasta mielestäni kirkonmenot edustavat sekä sisällöllisissä kysymyksissään, rakenteissaan, että ulkoiselta ilmiasultaan jotakin kummallista, kömpelöä ja raskassoutuista kulttuuria. Minun on turha itkeä kirkossakävijöiden perään, jos se, mitä tarjoan ei kosketa itseänikään tunnelmaltaan ja sisällöltään.
Minulle tulee usein kirkon tilaisuuksissa, itkuvirsiä ja raskaita saarnoja (on tietty hyviäkin joukossa!) kuunnellessa sellainen olo, että tässäkö on meidän jumalamme, tällaisenako me hänet näemme ja tällaista kuvaako me toisillemme tarjoamme hengellisestä elämästä? Se ei vastaa omaa kokemustani hengellisestä todellisuudesta, joka on itse elämä; alati muuttuva ja prosessinluonteinen ja lämminhenkinen, asiat tunnustava, raadollinen ja kohti tuleva. Jos en elä ja ole itse tällainen, mitä voin välittää ympäristölleni?
En tiedä miksei näitä keskusteluja käydä enemmän, vaan toteutetaan vaan menemään. Johtuuko se siitä, että pelätään kritiikkiä tai ei osata puhua asioista suoraan, rakentavalla, kriittisellä ja myönteisellä tavalla? Tästä ystävänikin halusivat minua todennäköisesti varoittaa.
Olennaisin kysymys on, ovatko esim. kirkon työntekijät ja kirkossa kävijät itse tyytyväisiä tarjoamaansa kulttuuriinsa? Jos näin on, olen silloin todennäköisesti väärässä paikassa.
Kaavamaistahan se usein on, ja niitä tuoreita kielikuvia kaipaan minäkin. Ja ne käsikirjasta löytyvät vaihtoehdot esim. päivärukouksiksi ovat niitä konsensushenkisiä latteuksia, jotka eivät liian pahasti ole ristiriidassa kenenkään teologisen näkemyksen kanssa, mutta eivät liioin elähdytä ketään. Ja Kirkkohallitus vielä jylisee taustalla, että seurakunnan päämessussa vaihtoehdoista ainoastaan ensimmäistä, sitä kaikkein etäännyttävintä, saa käyttää. Tarvittaisiin reilusti enemmän vaihtoehtoisia messutekstejä, uudenlaisia, puhuttelevia, erilaisia, värikkäitä, syvällisiä, jotain muuta kuin niitä hajuttomia perusjuttuja. Ja ymmärrän, että ei ole helppoa tehdä työtä jossa jatkuvasti joutuu laittamaan sordiinoa päälle. Mutta uskon, että paljon silti voi, ainakin on paikkoja joissa voi; ja miksei messuun voisi pienilläkin keinoilla saada lisää juuri tuota hengellistä todellisuutta joka on itse elämä. Itse olisin tavallaan iloinen jos PÄÄSISIN vaikuttamaan asioihin sisältä päin, työntekijänä, sen sijaan että kommentoin Hannun saarnoja aamupalapöydässä ja ehkä joskus harvoin joku ajatukseni päätyy saarnatuoliin asti...
VastaaPoistaKatja
Itse olin ärtynyt kirkolle ja kirkon toimintatavoille, kun vanhempani menivät naimisiin, minun jo ollessani aikuisiällä. Tilaisuus oli väritön, melankolissävytteinen ja luotaantyöntävä, kaikkea muuta kuin mitä vanhempani tai heidän suhteensa on.
VastaaPoistaMuutenkaan en ymmärrä säntillisiä ja jäykkiä kirkolliskaavoja, ja kammoksun monien pappien adoptoimaa puhetapaa, joka tuntuu monilla miehillä olevan mekaanisen jykevä ja naisilla mekaanisen lempeä. Yhtä kaikki, mekaaninen. En itse ole kristitty, mutta en tiedä kokisinko saavani uskolleni vastinetta, jos minua palvelisivat uskon maallisella puolella hengettömiksi koulutetut androidit...
Suo anteeksi kärjistämiseni. Loppukaneettina voisin sanoa, etten ymmärrä miten kirkkokansan oletetaan kokevan olonsa luontevaksi, kun kirkolliset ihmiset siellä alttarin paremmalla puolella eivät voi/saa olla luontevia?
Kiitän kommenteistanne Katja ja Tammenterho!
VastaaPoistaOsutte molemmat naulan kantaan. Kun jotain haluaa sanoa, on mietittävä sisällön lisäksi muotoa ja tyyliä, koska sanat ja eleet yhdessä synnyttävät ja muovaavat todellisuutta jossa elämme.
Ihmettelen käsikirjojen kapulakieltä itsekin, ja sisäpuolelta asioita nähneenä tiedän, että hyvät ja luontevatkin tyypit kangistuvat puettuaan alban päälle. Jotakin kamalan hyydyttävää siinä on. Esiintymistaitoja, siis sellasta innostavaa impoamiskykyä tarvittaisiin niin paljon lisää!
Että miten yhdistää hengellisyys ja luontevuus? Pitkään olin sitä mieltä, ettei se olekaan mahdollista. Koska uskonto puhuu asioita, "joista ei oikeastaan voi puhua".
Nykyisin ajattelen, että kyllä näistä asioista voi puhua ja voi tavoittaa paljonkin ihmisten yhteisiä kokemuksia. Eli papin tehtävänä on sanottaa syvällisiä juttua kuulostamatta epäluontevalta. Järjettömän vaikeaa tietty! Mutta samanlaista sanoitustyötä tehdään muissakin ammattikunnissa onnistuneesti tai kökösti. Itseäni ärsyttää yhtä lailla maneeriset asiakaspalvelijat, opettajat, lääkärit, näyttelijät jne. Maneereilla ja rooleilla suojaudutaan, kun tulisi pistää itsensä päinvastoin likoon.
Lopulta pystyy pelastamaan paljon, kun vähän miettii mitä oikeasti haluaa sanoa, ja on oikeasti läsnä tilanteissa eikä pelkää ja vihaa kuulijoitaan (saanpa tämän kuulostamaan tosi helpolta ja yksinkertaiselta ;)
Mutta Tanja, tosi helpot ja yksinkertaiset asiat ovat henkilö- ja yhteiskuntatasolla niitä kaikkein vaikeimpia! : )
VastaaPoistaJee, oot mahtava.