Itsestään. (vol 2) Selvää.

Jatkan villiä yhden naisen vaahtokarkkisodankäyntiä kyynisyyttä vastaan jakamalla jälleen merkittävän itsestäänselvyysoivalluksen.

Ole oma itsesi

Omana itsenään oleminen ei ole helppoa. Siihen on muutamia syitä.

1. Oma itse ei ole staattinen tila, johon synnytään ja jossa kuollaan, vaan muuttuva kokonaisuus. Siis: jos koet olevasi tänään jotain, mitä et eilen ollut, ei se ole millään lailla valheellinen olotila. Newsflash: ihmiset muuttuvat. Muutoksiin vaikuttavat esimerkiksi ympäristö, biologia, muut ihmiset ja omat päätökset (jos vaikka päättää ryhtyä positiiviseksi, toim. huom.).

*Välttelin kovia rasvoja. Halusin luokanopettajaksi. Tykkäsin sisäfilepihvistä. Säästin kaikkea varmuuden vuoksi. Kävin kuntosalilla. Tein tosi paljon töitä opintojen ohella. Olin mustasukkainen. Tein asiat varman päälle. Tiesin hoitavani lapsen (tai lapset) kotona ainakin 3-vuotiaaksi. Vähättelin kaikkea, mitä tein.

^Syön päivittäin voita ja kookosöljyä. Olen vaihtanut alaa. Syön etupäässä kasviksia. Vähennän tavaraa systemaattisesti. Liikun kotona, ulkona tai koulussa. Teen töitä hyvin satunnaisesti jos lainkaan. Luotan. Annan mennä. Ainoa lapsi meni päiväkotiin ennen kuin täytti kaksi. Luotan siihen, mitä teen.

Nämä ovat aika pieniä ja pinnallisen oloisia asioita, mutta näistä pikkujutuista syntyy se, kuka olen ja millaisena maailmalle näyttäydyn. Ennen näytin söpöltä neuroottiselta suorittajablondilta. Nyt näytän neuroottiselta. Hehhe, mutta tosiaan, on jännittävää kuinka tiukasti ihmiset pitävät kiinni siitä, millaisiksi ovat itsensä joskus muovanneet. Joskus, kun olen kaikella rakkaudella vitsaillut ystävälle hänessä tapahtuneista muutoksista, olen saanut vastaukseksi vähän hermostuneen "Ei kun minä olen tällainen ja tämä asia ei muuta sitä miksikään." Elämme jatkuvassa muutoksessa. On kivempaa hyväksyä se kuin pitää kiinni siitä minästä, jonka on määritellyt teini-ikäisenä.

2. Oma itse ei ole ristiriidaton brändi. On sillä tavalla, että elämän eri roolit eivät yksinkertaisesti aina istu toisiinsa. Tämän hyväksyminen on helpottanut minua. Olen uniikki juuri siksi, etten istu yhtään mihinkään muottiin, enkä edes yritä. Se saattaa hämmentää ihmisiä, mutta todellisuudessa mikään ei ole niin kiinnostavaa kuin ristiriidat. Minä määritän itseäni muun muassa seuraavilla määreillä ja rikon niitä surutta.

*Minä, taideopiskelija - brändiin istuu huonosti
-se, että juoksen koulusta kotiin pesemään kestovaippoja ja tekemään ruokaa perheelle
-se, että rakastan iskelmämusiikkia

*Minä, äiti - brändiin istuu huonosti
-se, että olen kuitenkin koulussa enemmän kuin olisi ihan pakko (kun oli niin kiinnostava projekti)
-se, että olen usein vapaa-ajalla jossain (koulutuksessa, kokouksessa, juhlassa) sen sijaan, että olisin kotona

*Minä, kristitty - brändiin istuu huonosti
-se, että en käyn tosi harvoin kirkossa
-se, että en ole kovinkaan hetero

*Minä, tasapainoinen ja positiivinen ihminen - brändiin istuu huonosti
-se, että panikoin minimaalisen pienistä jutuista maksimaalisella volyymilla lähes ilman syytä
-se, että esitän melko säännöllisesti aamuisen marttyyrinäytelmän tulevan päivän haasteiden ylitsepääsemättömyydestä ja oman väsymykseni määrästä

Kun olen lakkanut pelkäämästä, etten sovi johonkin lokeroon, olen huomannut, että lokeroihin on tullut yllättävästi tilaa olla olematta brändin mukainen.

Olen sellainen kuin olen ja pidätän oikeudet muutoksiin.

Itsestään selvää

Ajattelin aluksi (eli viikonloppuna), että kirjoitan tänne lähinnä kaikkia oivalluksia ja uusia asioita, jotka nousevat esiin Kaksikko-keskusteluissa; sitten sanoittuvat ja selkiytyvät kirjoittaessa.

Niitäkin varmaan tulee, mutta täten aloitan pienen ja pehmoisen vallankumouksen. Ryhdyn röyhkeästi kirjoittamaan itsestäänselvyyksistä.

Itsestäänselvyyksien hokeminen on aika kliseistä ja teiniä ja niistä nousee ihan tässä lähipiirissäkin usein sellaisia "Totta, mutta toihan on aivan itsestäänselvyys" - kommentteja.

Eipäs ole.
Jos itsestäänselvyydet kuulkaas tyypit sisäistettäisiin tässä elämässä, meillä olisi kaikilla paljon parempi olla. Kivempaa.

Itsestäänselvyydet on jotain, mitä kuulee ja mihin turtuu, mutta mitä ei toteuta.
Aloitan tarjoilemalla itselleni ajankohtaisen ja tärkeän superlässyn lauseen. Repikää siitä!

Itsensä rakastaminen on olennaisinta, mitä on.

Kuvittelin hienosti sisäistäneeni tämän omalla kohdallani jossain vaiheessa elämää, mutta taas se eilen lävähti naamalle.
Olin aivan hirmuisen onnellinen eilen. Riemuitsin pitkin koulun käytäviä ja olin totaalisen rakastunut itseeni ja elämääni. Hain tytön hoidosta, tulin kotiin, tein ihanaa ruokaa, olin hyvä ja kiva ja onnellinen. Sitten kotiin tulivat loput meidän porukasta ja huuuuh, ovesta astui uupuneita jalkoja. Kaikki nämä kauniit jalat ja jalkojen jatkeet rakastavat minua ja haluavat minun olevan onnellinen.

MUTTA MITEN REAGOIN? Jalat ovat uuvuksissa, voi ei. Jalkoja masentaa. Minä en saa olla onnellinen omasta onnellisuudestani, koska minä ja koko jalkaläjä olemme yhtä. Minä otan jalkojen tunteet omakseni ja kehitän jotain murehdittavaa äkkiä. Mitä mä olen tehnyt väärin, kun jalat eivät ole yhtä riemuissaan kuin minä? Mitä voisin tehdä, jotta jalat olisivat riemuissaan? Jalkojen onnellisuus on minun vastuullani ja onnettimuus minun syytäni!

Tralla! Väännän nyt itsestäänselvyyden vielä rautalangasta, koska tässä suossa tarpoo lähes jokainen. Puretaan ajatusketjua:

-Jalkojen elämä ei pyöri minun ympärilläni. Jalkojen elämä pyörii kunkin jalanomistajan itsensä ympärillä.
-Minun elämäni pyörii minun ympärilläni.
-Minä olen oman elämäni tärkein ihminen. Jalkojen omistajat ovat omien elämiensä tärkeimpiä ihmisiä.
-Minä en ole vastuussa jalkojen tunteista tai tunteiden muuttamisesta.
-Ei ole jaloilta pois, jos minä olen onnellinen.
-Itseasiassa on jaloille plussaa, että olen onnellinen, sillä silloin jalat voivat saada minulta jotain positiivista hyvää.
-Minun kannattaa rakastaa itseäni jo senkin vuoksi, että voisin rakastaa jalkoja.
-Jos en hyväksy itseäni tällaisenaan, en millään voi hyväksyä jalkojakaan kuin täydellisinä, ruokapatojeni ääreen marssivina onnellisuuspaketteina.

Kaikki rakkaus perustuu siihen, että hyväksyy itsensä ja rakastaa itseään. Se, mitä ympäristö ajattelee, ei muuta sinua mihinkään suuntaan. Se, mitä itse ajattelet ja mitä merkityksiä ympäristön toiminnalle annat, muuttaa.

Aika itsestäänselvää.

Jos vielä vikiset ja haluat hakea rakkautta ensisijaisesti itsesi ulkopuolelta, niin mietihän tätä: Jos et itse oman itsesi asiantuntijana keksi, mitä sinussa kannattaa rakastaa, ei keksi kukaan muukaan. Silloin et tietenkään halua näyttää itsestäsi mitään kenellekään, ja mitä siitä sitten tulee. Etsi itsestäsi jotain hyvää ja rakastettavaa. Aloita sen rakastamisesta. Muita juttuja voi aluksi vaan sietää. Ne ärsyttävät pikkujutut ja piirteet ovat kuitenkin lopulta kaikista rakastettavampia, kun niitä uskaltaa katsoa. Odota vaan!

Rakkautta minulta minulle ja teille, juuri tällaisena.

Määytään asiamme suoraan!

Istun Suomen suurimman yhteisön, evankelis-luterilaisen kirkon arvovaltaisen edustajan edessä. Olen tehnyt monta ihan mukiinmenevää näyttelijänsuoritusta elämässäni. Mutta esiintyminen ei tunnu nyt oikealta vaihtoehdolta.

Eli minua hiertää jokin pappisidentiteetissä? No juu. Olen sitä kyllä paljon prosessoinut, enkä ole halunnut ajautua alalle miettimättä perin pohjin. Mahtaako ongelmani olla sanomassa? Toki joiltakin osin, mutta olen löytänyt tavan puhua kristinuskosta itseäni tyydyttävällä tavalla. Entä liittyykö ongelmani ihmisiin? Ei suoranaisesti siihenkään. Tiedämme, että uskonnot vetävät monenlaisia hiihtäjiä puoleensa, mutta ihmisten kanssa aina pärjää.

Päädymme siihen, että eniten minua vaivaa monet kirkossa vaikuttavat toimintatavat, joiden en koe istuvan itselleni. Ja miksi näin on? No miltä ylipäätään tuntuu astua tyhjästä 60 tuntemattoman ihmisen eteen, avata Raamattu ja puhua edellisen päivän evankeliumitekstistä. Ja miksi täysin esiintymistaitoisena jähmetyn suuren alttaripöydän taakse miettimään, laitanko ehtoollismaljan oikeaan paikkaan ja nostanko käteni tässä kohdassa vai tuossa, jotta en tekisi virhettä. Tai miksi, kun kerta osaan laulaa, lopetan joka kerta kesken virren, koska se laahaa ja venyy ja oikeastaan miksi koko messun jälkeen minulla on raskas ja pienesti epätoivoinen olo, kun tiedän, että se voisi olla aivan päinvastainen?

Keskustelun jatkuessa ja poukkoillessa alan pikku hiljaa tuntemaan oloni yhä kummallisemmaksi. Jaa, että olenko sooloilija? No en mä nyt niinkään sanoisi, lähinnä yritän löytää itselleni sopivaa tapaa työskennellä. Olenko joutunut ristiriitaan työyhteisössä? En kyllä ole, olen luonteeltani hyvinkin sovitteleva ja diplomaattinen. Mutta enkö pelkää tekeväni suurta virhettä valitessani itselleni ristiriitaisuuksia sisältävän alan? Onko sellaista pappia olemassakaan, joka ei tunne ristiriitaa ja epäuskoa, joka ei tarkastele omaa alaansa ja toimintaansa myös kriittisestä näkökulmasta? Mutta minähän tulen kuormittumaan ja palamaan loppuun ja turhautumaan, kun olen niin muutoshakuinen!

Niin.

Löydän itseni tilanteesta, jossa en enää tunnista itseäni. Jossa jokainen sana johtaa seuraavaan kuoppaan, josta joudun kampeamaan ylös. Ulkoisesti tilanne on rauhallinen ja koottu. Sisäisesti koen olevani törmäyskurssilla.

Jälkeenpäin kaverini ripittävät minua. Miksi puhuin niin avoimesti, kaikkihan tietää ettei kirkon työntekijä voi keskustella avoimesti ja kriittisesti tai sinut leimataan rettelöijäksi. Kirkkoonhan etsitään lampaita hyssyttelemään ja määkimään kaikkia myötäkarvaan.

No niin.

Vedetään asenteella

Jos pomppii ylös alas, kiljuu riemusta ja kikattaa, tulee hyvä olo. Se on kemiaa: keho kertoo aivoille, että on iloinen ja aivot uskovat. Kokeile!
Olen pohtinut negatiivisuutta viime aikoina. Se, kuinka eri tavalla ihmiset kohtaavat tilanteita, on kiinnostavaa. Väitän, että on mahdollista valita suhtautuuko asioihin negatiivisesti vai positiivisesti.

Asiat ovat yleensä vain asioita. Jos kyseessä ei ole todella valtava, murheellinen tapahtuma, voit aivan hyvin valita suhtautumistapasi asiaan. Aivot uskovat kyllä, että olet innoissasi, kunhan olet riittävän vakuuttava.

On olemassa asioita, joihin olet valinnut sitoutua, joista et pidä ja jotka sinun on pakko tehdä. Tällaisia voivat olla vaikkapa jotkut työasiat, laskujen maksu, opiskeluhommat, tiskaaminen... Jokaisella on jotain.

Otetaan ajatusleikki, jossa sinun on muuten hauskan ja antoisan työpäivän aikana tehtävä joku tosi tavallinen, tylsä rutiinijuttu vähän nuivien tyyppien kanssa tai yksin. Jos tiedät, että se on edessä ja sitä ei voi välttää, voit...

a) Herätä aamulla, muistaa kurjan homman ja ajatella: "Taas mun on pakko tehdä se. Mä en halua nousta, koska mun on pakko tehdä se. Kolmen tunnin päästä mä istun siinä kokouksessa ja kuolen ja homehdun ja ahdistun..."

b) Herätä aamulla, muistaa kurjan homman. Päättää ajatella sitä sitten kun sen aika on ja hoitaa se niin tehokkaasti kuin mahdollista. Keittää sitten kupin hyvää kahvia ja hurisuttaa smoothie suosikkiaineksistasi, istua alas ja fiilistellä alkavaa päivää. Kun on aika kohdata tämä pakkoasia, kohtaa se riemulla (pompi vaikka ylös alas ja kilju riemusta, jos aivot eivät meinaa totella). Muistuta itsellesi, miksi teet sitä. Työsi on palkitsevaa ja upeaa, vaikkakin siinä on välillä näitä tylsiä juttuja. Mutta niiden hoitaminen mahdollistaa työn jatkumisen. Itse asiassa niiden hoitaminen on upeaa.

Arvatkaa, kummalla tavalla päivä on parempi? Ja kummalla tavalla pakkoasiat hoituvat eivätkä jää roikkumaan...

Jos työsi ei ole millään tasolla upeaa etkä kykene perustelemaan edes itsellesi, miksi teet sitä, kannattaa ehkä ottaa virkavapaata tai pitkä viikonloppu ja miettiä uudestaan. ...mutta se on kokonaan toinen postaus.

Sinä voit valita, kuinka suhtaudut. Olosuhteita ei voi aina muuttaa, mutta itseään voi.

Itse kokeilin tätä jälleen käytännössä viime viikolla. Koulussa ärsytti. Opiskelen tismalleen sitä, mitä haluan opiskella. Olen iloinen ja onnellinen opinnoistani ja vietin siitä huolimatta koko pitkän päivän tarinateatterin äärellä ärsyyntyneenä, kirjoittaen muistiinpanoihini valituksia kaikesta mahdollisesta. Päivä oli hirveän rankka. Se ei eronnut muista päivistä pituudeltaan tai rakenteeltaan. Oma asenteeni oli surkea ja niin oli monen opiskelukaverinkin. Harmittelin sitä, että toisten asenne tekee ilmapiiristä tympeän ja että he toiminnallaan ärsyttävät minua, jolla on oikea asenne oppimista ja uusia asioita kohtaan. Onhan se nyt typerää, että muut eivät ymmärrä käyttäytyä oikein oppitunneilla... HUPS!

En voi vaikuttaa kaikkiin olosuhteisiin. Voin vaikuttaa itseeni.

Seuraavana päivänä huijasin törkeästi aivojani kerran toisensa jälkeen. Meillä koulussa halataan paljon. Itse olen ihmisenä fyysinen ja osoitan koskettamalla ystävyyttä ja kiintymystä. Joka kerta, kun ärsytys nosti päätään, menin halaamaan ärsyttäjää vilpittömin mielin (en siis ajatellen, että oletpas urpo ja halaan sua nyt tässä väkisin, hyi), tyytyväisenä siihen, että saan opiskella, mitä haluan missä haluan, juuri näiden ihmisten kanssa.

Arvatkaa, kummasta päivästä nautin aidosti enemmän?

Itseään voi muuttaa. Itsensä muuttaminen ei ole myöntymistä yhteiskunnan vaatimuksiin tai periaatteidensa myymistä. Se on unelmaelämän elämistä siinä ympäristössä, missä on. Ympäristöäkin voi tiettyyn pisteeseen asti muuttaa, mutta muutoksen ydin on itsessä.

Niillä on hauskaa, jotka valitsee hauskan. Marttyyreillä ja valittajilla ei ole kivaa. Minulla on vuosien kokemus ;)

Pompitaan ja kikatetaan, vaikka salaa. Aivot seuraavat kyllä perässä.